Paha olo ajoi Erican hatkaan ja käyttämään päihteitä – “Hatkaaminen viestittää, ettei kaikki ole hyvin”

Hämeenlinnalaisen 22-vuotiaan Erica Kruusin arki täyttyy tavallisista aikuisten asioista: yhteiselosta avopuolison ja kahden koiran kanssa, rally-tokon harrastamisesta nuoremman koiran kanssa sekä työstä päihde- ja rikostaustaisten aikuisten parissa. Hän odottaa innolla pian alkavaa uutta työtä lastensuojelun sijaishuoltoyksikössä. Kymmenen vuotta sitten tilanne oli täysin toinen.

– Minun oli paha olla itseni ja ylipäätänsä asioiden kanssa, enkä kuitenkaan osannut käsitellä niitä oikealla tavalla, Erica kertoo.

Kun Erica oli 13-vuotias, hänet sijoitettiin Hämeenlinnasta nuorisopsykiatrisen asumiskoti Puron yksikköön Vähäkyröön, noin 30 kilometrin päähän Vaasasta. Ennen Puroon joutumista – tai pääsemistä – hänen elämänsä oli traumaattisten kokemusten, sijoitusten ja päihteiden käytön vuoksi levotonta.

– Se olikin syy, minkä takia minä sinne jouduin, kun 12–13-vuotiaana päihteiden käyttö oli melkein päivittäistä.

Päihteillä paha olo pois

Ensimmäiset kuukaudet Erica viihtyi Purossa hyvin. Ohjaajat ihmettelivät, miksi hän oli sijoitettuna yksikköön, kun kaikki näytti päällepäin olevan hyvin. Pian tilanne kuitenkin muuttui ja Erica alkoi oireilla karkailemalla yksiköstä. Syy hatkaamiseen eli luvattomaan poistumiseen sijaishuoltoyksiköstä oli lähes aina sama: päihteiden käyttö.

– En oikeastaan koskaan hatkannut ihan muuten vaan, että “no, lähdenpäs nyt menemään”, vaan siihen liittyi aina päihteet. Se oli tosi kaoottista, ehkä se sana kuvaa sitä arkea parhaiten. Voin tosi huonosti nuorena, Erica summaa.

Päihteet, niiden hankkiminen ja käyttäminen olivat Erican mukaan jatkuvasti mielessä. Hän kertoo, ettei ollut koskaan fyysisesti riippuvainen päihteistä, mutta hänellä oli pakonomainen tarve sekoilla ja siihen päihteet liittyivät olennaisesti, jotta pahan olon saisi pois. Ja joukossa tyhmyys tiivistyy.

– Kun laitoksessa oli sellaisia kavereita, jotka lähtivät helposti mukaan tai saivat minut yllytettyä asioihin, niin aina kun liikkumisvapauden rajoittaminen päättyi, ruvettiin miettimään, että miten tällä kertaa hankitaan päihteitä, Erica muistelee.

Hatkaan ei lähdetty hetken mielijohteesta, vaan karkureissuja ja päihteiden hankkimista suunniteltiin huolellisesti. Vaasan maaseudulla sijaitsevassa Vähässäkyrössä oli yksi kauppa, jonka purkamisen jälkeen lähin kauppa oli 20 kilometrin päässä.

– Kyllä siinä piti suunnitella esimerkiksi kyytiä, jos lähdimme vaikka Vaasaan porukalla. Ja kun oli lähikauppa vielä, niin mietimme, miten saisimme sieltä juoksukaljat.

Ericalla oli vahva mielialalääkitys, jolla yritettiin poistaa pahaa oloa ja ahdistusta sekä sitä kautta vähentää myös hatkaamista. Lääkitystä nostettiin ja vaihdettiin usein, sillä sopivaa ei oikein koskaan löytynyt. Ohjaajat yrittivät saada Ericaa jättämään hatkaamisen myös esimerkiksi tarrataulun avulla, ja sopimalla, että onnistuneen viikon päätteeksi tehdään yhdessä jotain hiukan tavanomaista erityisempää omaohjaaja-ajalla.

– Kun päivä oli mennyt hyvin, sain tarran ja jos koko viikko oli mennyt hyvin, tehtiin jotain kivaa omaohjaajan kanssa, esimerkiksi käytiin syömässä tai leffassa.

Vaaratilanteet varjostivat karkureissuja

Vaikka hatkaaminen houkutteli, Erica tunsi itsensä turvattomaksi. Kunnon yöpaikkaa ei yleensä ollut, joten nuoret yöpyivät milloin metsässä, pusikoissa tai vanhassa ladossa, missä sai olla jatkuvasti varuillaan. Päihteiden käytöstä seurasi vaaratilanteita, kuten sammuminen junaraiteille ja auton lasinpesunesteen juomisesta seurannut päivystysreissu.

Yksikön työntekijät yrittivät soittaa ja lähettivät viestejä Ericalle ja he etsivät karkureita lähialueelta kävellen ja autolla kierrellen. Erica kertoo, miten hän kerran yritti kavereineen päästä työntekijöitä pakoon uimalla.

– Näin jälkeenpäin ajatellen se oli ihan järjetöntä. Siinä olisi ollut kaikki mahdollisuudet kuolla, kun miettii, että ui painava laukku olalla virtaavassa Kyrönjoessa humalassa. Mitä vaan olisi voinut tapahtua. Sitä ei silloin ajatellut ohjaajan tai aikuisten näkökulmasta ylipäätään. Heillä on varmasti ollut kova huoli.

Edes vaaratilanteet eivät saaneet Ericaa pelkäämään oman henkensä puolesta ja lopettamaan hatkaamista.

– Koskaan ei ollut sellaista, mikä olisi tavallaan herättänyt minut siihen, että mitä sinä teet.

Toisin kuin monet nuoret, Erica ei koskaan palannut sijaishuoltoyksikköön vapaaehtoisesti. Paluu tapahtui aina poliisin tai ambulanssin kyydillä tai ohjaajien löytämänä. Hatkan jälkeen yksikön työntekijät käsittelivät tilannetta yhdessä Erican kanssa ja keskustelivat pahasta olosta ja ahdistuksesta – yleensä huonolla menestyksellä.

– Kyllähän minua yritettiin tukea ja käydä kasvatuksellista keskustelua siitä, miksi tein niin ja mikä hatkan aiheutti, mutta koska teinin aivot ja vastahakoisuus, niin eihän minusta saanut oikein mitään irti.

Nopea muutos parempaan

Kun Erica siirrettiin Puron sisällä toiseen yksikköön, jossa hänet erotettiin pahimmasta hatkakaveristaan ja oleminen tuntui vapaammalta, tapahtui käänne. Hatkaaminen ja päihteiden käyttö loppui kuin seinään. Vain puoli vuotta myöhemmin Erica oli jo valmis palaamaan kotiin. Muutoksen nopeus hämmästyttää häntä itseäänkin edelleen.

– Se tuntuu jotenkin hullulta, kun nyt jälkeenpäin ajattelee, että mikäköhän siinä olisi ollut oikeasti itselläni se muutosvoima. Kai minun aivoissa joku osa alkoi raksuttamaan ja tapahtui kasvamista, Erica kertoo.

Kaikkeen karkailuun ei liity pahoinvointi. On niitäkin hatkaajia, jotka haluavat lähteä vaan tapaamaan kavereita tai karata yöllä ikkunasta ja mennä pikaruokapaikkaan tai bensa-asemalle. Nyt aikuisena ja sosiaalialan ammattilaisena Ericalle on vahvistunut käsitys siitä, mitä hatkaaminen merkitsee päihteillä oireilevalle nuorelle.

– Toki voin puhua vain omasta näkökulmastani, mutta uskon, että paha olo on se, mikä aiheuttaa hatkaamisen. Eihän kukaan järjellä ajateltuna halua tehdä mitään sellaista, mikä on kiellettyä, ellei ole huono olla. Hatkaaminen viestittää, ettei kaikki ole hyvin.

Vasta aikuisena diagnosoitu ADHD on saanut Erican pohtimaan, kuinka moni asia olisi voinut olla toisin, jos tutkimukset olisi tehty jo nuoruudessa.

– Kuinka moni hatkaan lähteminen ja päihteillä pelleily olisi jäänyt ehkä vähemmälle, jos diagnosoimaton ADHD olisi huomattu.

Vaikka Ericalla on omakohtaisia kokemuksia hatkaamisesta, hän on lastensuojelun ammattilaisena vasta uransa alussa. Vastaavassa tilanteessa myös hän yrittäisi puhua nuoren kanssa ja selvittää perimmäistä syytä, mikä johti hatkaamiseen.

– Koen, että hatkaamisen taustalta löytyy aina jokin isompi syy, miksi näin tapahtuu. Olisin nuoren tukena enkä syyllistäisi häntä. Toki aikuisen pitää olla jämpti ja eihän tuollaista asiaa voi vain pyyhkiä pöydältä ja taputtaa olalle.

Erica toivoo, että aikuiset näkisivät hatkaavien nuorten oireilun taakse. Rangaistukset, kuten liikkumisvapauden rajoitus, eivät auta korjaamaan nuoren pahoinvointia, vaan nuoren tukeminen vaatii inhimillisyyttä, ymmärrystä, läsnäoloa ja nuoren omien toiveiden kuuntelua.

– Että perehdytään ja pureudutaan asiaan eikä vaan paineta sitä villaisella.

Tutustu Humanan lastensuojelun laitospalveluihin

Lue lisää hatkaamisesta: Miksi lapsi karkaa lastensuojeluyksiköstä ja mitä hatkassa tapahtuu?

Lue lisää artikkeleita: hyvinvaikuttajat.fi