Arkea voi tukea jo ennen ADHD-diagnoosia

ADHD on juuri nyt kaikkialla. Iltapäivälehtien otsikoissa puhutaan diagnoosien yleistymisestä, lääkkeiden väärinkäytöstä ja siitä, onko ADHD:sta tullut jonkinlainen trendi. Samaan aikaan sosiaalinen media on täynnä kokemuspuhujia sekä videoita ja listoja siitä, millaiset piirteet voivat viitata ADHD:hen. Aihe on tärkeä, mutta keskustelu ADHD:sta on välillä muuttunut sellaiseksi, että jokaisen pitäisi olla aiheesta jotakin mieltä: diagnosoidaanko liikaa vai liian vähän, lääkitäänkö liikaa vai liian vähän, uskotaanko ihmisiä vai ei.

Kysy ensin, mitä ihminen tarvitsee juuri nyt

Ennen nykyistä työtehtävääni Humanan koulutuskoordinaattorina olen tehnyt neuropsykiatrista valmennusta, perhetyötä ja ammatillista tukihenkilötyötä avopalveluissa. Käytännössä lähes kaikissa asiakaskohtaamisissa neurokirjon asiat ovat olleet jollain tavalla läsnä, joskus diagnoosin kanssa, joskus ilman sitä. Siksi ajattelen, että diagnooseilla on ehdottomasti paikkansa. Monelle diagnoosi on valtavan merkityksellinen, etenkin jos ihminen on saanut koko elämänsä kuulla olevansa hankala, laiska, hajamielinen tai kykenemätön keskittymään. Lapsi voi saada yhdestä tilanteesta monta kertaa negatiivista palautetta: ensin oppitunnilla, sitten Wilma-merkinnän kautta ja vielä kotona. Se ei voi olla vaikuttamatta itsetuntoon.

Diagnoosi voi antaa selityksen sille, ettei ihminen ole huonompi kuin muut. Hänellä on neuroepätyypillisiä piirteitä, jotka tekevät neurotyypillisille rakennetussa maailmassa toimimisesta haastavampaa. Silloin diagnoosi voi lisätä itseymmärrystä, avata tuen piiriin pääsyä ja mahdollistaa myös lääkityksen, jos sitä tarvitaan.

Mutta jokainen ADHD-piirre ei tarkoita ADHD:ta, ja jokainen keskittymishaaste ei ole ADHD:ta. Säätelyn vaikeuksia voi liittyä myös stressiin, kuormitukseen, uneen, traumaattisiin kokemuksiin tai muihin elämäntilanteisiin. Nykyinen digitaalinen ympäristö nopeine videoineen ja jatkuvine ärsykkeineen tekee kenen tahansa keskittymisestä vaikeampaa. Siksi meidän ei pitäisi hypätä suoraan kysymykseen diagnoosista, vaan kysyä ensin, mitä ihminen tarvitsee juuri nyt arjessaan.

Lääkitys on monelle oikeasti tarpeellinen tuki

Lääkityksestä puhuttaessa keskustelu menee helposti toiseen ääripäähän. On totta, että osassa ADHD-lääkkeitä on väärinkäyttöpotentiaalia, ja se pitää ottaa vakavasti. Samalla lääkitystä myös demonisoidaan. Monelle ADHD-oireiselle lääkehoito on oikeasti tarpeellinen ja arkea helpottava tuki. Lääkehoito ei poista tarvetta harjoitella uusia toimintatapoja tai muokata ympäristöä, mutta se voi tehdä harjoittelusta mahdollista ja mahdollistaa onnistumisen kokemuksia.

Arjen tukeminen ei kuitenkaan ala vasta diagnoosin tai lääkityksen jälkeen. Paljon voidaan tehdä heti, kun oireet on tunnistettu. Usein kyse on ympäristön, työn ja arjen rakenteiden muokkaamisesta: tehtävien pilkkomisesta pienemmiksi, aloittamisen helpottamisesta, onnistumisen kokemusten lisäämisestä ja siitä, että asioiden tekemisestä tehdään mielekkäämpää. Toisen ihmisen läsnäolo voi auttaa aloittamaan vaikean tehtävän. Rutiinit voivat vapauttaa kapasiteettia, vaikka ne tuntuisivat tylsiltä. Jos siivoaminen ei etene, siitä voi tehdä esimerkiksi leikin tai kilpailun: ehdinkö siivota olohuoneen tämän biisin aikana? Nämä eivät ole pieniä niksejä ainoastaan ADHD-oireisille ihmisille, vaan keinoja rakentaa ympäristöä, jossa useampi voi onnistua.

Ei ole huonoja, ainoastaan erilaisia neurotyyppejä

Jos saisin muuttaa yhden asian nykyisessä ADHD-keskustelussa, toivoisin, että puhuisimme vähemmän siitä, mikä ihmisessä on vialla, ja enemmän siitä, millaisessa ympäristössä hän voi pärjätä. ADHD:sta puhutaan yhä paljon häiriön kautta, vaikka neurodiversiteetin näkökulmasta kyse on myös erilaisista tavoista ajatella, toimia ja säädellä itseä. Ei ole huonompia neurotyyppejä – on vain erilaisia neurotyyppejä.

ADHD-piirteissä on myös valtavasti vahvuuksia. Moni ADHD-oireinen toimii erinomaisesti kriisitilanteissa, joissa tarvitaan nopeaa reagointia, rohkeutta ja kykyä ottaa johtoa. Meidän maailmamme ei olisi tällainen ilman ihmisiä, joiden aivot toimivat eri tavalla. Ongelma syntyy usein siitä, että ympäristö on rakennettu liian kapean ihmiskuvan mukaan: kahdeksalta alkavat koulu- ja työpäivät, avoimet oppimisympäristöt, itseohjautuvuuden vaatimus jo hyvin nuorena ja jatkuva tarve hallita kaikkea itse.

Jos maailma olisi rakennettu ADHD-ihmisten ehdoilla, siinä olisi luultavasti enemmän rakenteita ja joustavuutta. Siksi diagnoosikeskustelun rinnalla meidän pitää puhua onnistumisen kokemuksista, pärjäävyydestä ja pystyvyydestä. Meidän aikuisten ja ammattilaisten tehtävä on muokata ympäristöä ja omaa tapaamme ohjata niin, että lapsi, nuori tai aikuinen voi kokea onnistuvansa.

Hanni Rättö työskentelee Humanassa koulutuskoordinaattorina ja kouluttaa neuropsykiatrisia valmentajia. Hän haluaa rakentaa parempaa huomista lisäämällä ymmärrystä ADHD:sta ja neurokirjosta, jotta lapset, nuoret ja aikuiset voisivat elää maailmassa omana itsenään ja saada vahvuutensa esiin.

Lue lisää artikkeleita: hyvinvaikuttajat.fi