Aikuisena saatu ADHD-diagnoosi rohkaisi kehittämään itseä ammattilaisena

Käsittämättömän alisuoriutunut. Se oli yksi iso asia, jonka lastensuojeluyksikkö Metsäapilan vastuuohjaajana työskentelevä Anni Hast tajusi itsestään saatuaan vuonna 2023 ADHD-diagnoosin. Diagnosoinnin yhteydessä Hast puhui lääkärin kanssa omista kyvyistä ja uramahdollisuuksista.

– Pään sisällä olisi kapasiteettia, mutta en saa sitä ulos. Minusta tuntuu, että pystyisin tekemään vaativampaa työtä, mutta en oikeasti pysty, hän kertaa diagnoosin nostamia ajatuksia.

Hast oli googlettanut ADHD:n ensimmäistä kertaa jo teininä ja myöhemmin tehnyt ADHD-testejä melkein täysin pistein, mutta hän päätyi aina siihen, että kuvittelee oireet tai että ne ovat vain osa hänen persoonaansa. Pärjätäkseen yhtä hyvin kuin muut hänen on aina pitänyt yrittää enemmän.

– ADHD on sellainen pitäisi-diagnoosi. Sitä miettii koko ajan, että pitäisi olla reippaampi, järjestelmällisempi tai jotain muuta, mitä minä en ole. Sen takia tuntuu, että olen vääränlainen ja että minun pitäisi olla erilainen, jotta pärjäisin paremmin, Hast kertoo.

Intuitio vei sosionomin urapolulle

Lukion jälkeen Hast halusi ehdottomasti jatkaa korkeakouluun opiskelemaan, mutta ajatus hirvitti.

– En vielä tuolloin tiennyt olevani ADHD, mutta tiesin, etten pystyisi rakentamaan opintojani yliopisto-opiskelun vaatimalla tavalla.

Hast suunnitteli opiskelevansa tradenomiksi, mutta sosionomiopinnot vetivät pidemmän korren. Hänellä ei ollut visiota, mitä haluaisi sosionomina tehdä, mutta päätöksen opiskelupaikasta hän teki nopeasti ja intuitiolla – niin kuin ADHD-oireisen aivoilla on tyypillistä. Sosionomin koulutusohjelma oli laaja-alainen ja käytännönläheinen. Vaikka opiskelu tuntui haastavalta, se onnistui, koska opinnot etenivät valmista rakennetta noudattaen.

Valmistuttuaan Hast työskenteli vuosia lievästi kehitysvammaisten mielenterveyspuolen asiakkaiden parissa. Vähitellen hänestä alkoi tuntua, ettei työ tarjonnut enää mitään uutta.

– Olin tosi kyllästynyt. Mietin alanvaihtoa, mutta kun mikään ei oikein tuntunut siltä, että haluaisin oikeasti tehdä sitä työkseni. Olen kuitenkin aina ajatellut, että sosiaaliala on ehdottomasti se minun juttuni, Hast kertoo.

Sosionomin tutkinto mahdollistaa työskentelyn laajasti sosiaalialalla, joten Hast päätti hakea työtä lastensuojeluyksikkö Metsäapilasta, jossa hän aloitti ohjaajana helmikuussa 2021. Vaikka hänellä ei ollut kokemusta lasten kanssa työskentelystä, hän järkeili, että ihmisiä ne lapsetkin ovat. Mielenterveysasiat ovat varmasti esillä myös nuorten kanssa ja niitä hän osaa hoitaa.

– Tämä kuvastaa juuri tätä minun hulluuttani, etten ollut tehnyt päivääkään töitä tai yhtäkään harjoittelua lasten kanssa ja sitten minä haen suoraan vakipaikkaa. Monihan kävisi tekemässä vaikka keikkaa ja kokeilemassa.

“Olen puhjennut kukkaan hänen johtamistyylinsä ansiosta”

Jo ennen ADHD-diagnoosia Hast eteni Metsäapilassa ohjaajasta vastuuohjaajaksi, joka vastaa kuukausikoosteista ja lasten arjen asioista sekä auttaa raporttien ja suunnitelmien teossa.

– Olen linkki käytännön asioiden ja esihenkilön töiden välillä. Työni ei ole niin hallinnollista kuin vaikka vastaavan ohjaajan työ on, mutta minulla on kuitenkin huomattavasti enemmän toimistotöitä kuin tavallisesti ohjaajalla.

Hast ei ole koskaan pelännyt vastuuta, mutta sen sijaan epäonnistumisen pelko on ollut tuttu vieras. Sen vuoksi hän ei ole uskaltanut edes yrittää edetä uralla. Ottaessaan vastaan vastuuohjaajan työn Hast oli paniikissa, mutta uskalsi yrittää, koska tiesi olevansa turvassa. Kiitos siitä kuuluu Hastin sanoin “Euroopan parhaalle, mahtavimmalle esihenkilölle” Anne Hyytiäiselle.

– Meidän tiimissä olen kyllä puhjennut kukkaan hänen johtamistyylinsä ansiosta. Hän on uskonut silloin, kun itse olen epäröinyt, onko minusta siihen, Hast kertoo.

Diagnoosi oli käännekohta

Vuosien varrella Hast oli aloittanut ADHD-tutkimukset pariin otteeseen, mutta ne jäivät kesken, kun hän ei saanut täytettyä lääkärin antamia lomakkeita tai metsästettyä tarvittavia potilastietoja. Viimeisin lääkäri ymmärsi Hastin haasteet, tilasi potilastiedot hänen puolestaan ja lomakkeet täytettiin yhdessä vastaanotolla.

Diagnoosi oli Hastille valtava käännekohta. Vaikka se ei tullut hänelle yllätyksenä, sen vaikutus oli kuitenkin yllättävän voimakas ja toi helpotuksen tunteen.

– Mikä on tyhmää, koska oireet eivät ole muuttuneet mihinkään. Eihän se ADHD-diagnoosin saaminen mitenkään paranna, mutta se jotenkin vaikuttaa mentaliteettiin.

Jo ennen diagnoosia Hast oli tehnyt vastuuohjaajan työn niin hyvin kuin osasi, mutta diagnoosi antoi lähtölaukauksen kehittää työnkuvaa ja itseä ammattilaisena sekä ottaa tarvittaessa lisää vastuuta.

– Diagnoosiin asti minä vaan olin ja ajattelin, että enhän minä nyt ikinä tästä ohjaustyöstä voi minnekään mennä, koska kaikessa työssä pitää kyetä itsenäiseen toiminnanohjaukseen ja kehittämään työnkuvaa.

Koska opiskelu oli ollut täyttä tuskaa, Hast oli lukion ja ammattikorkean jälkeen ajatellut, ettei tule enää koskaan opiskelemaan mitään. Nyt hän on kuitenkin opiskellut nepsy-valmentajaksi ja suunnittelee myös jatko-opintoja.

– Ei se opiskelu helppoa tule olemaan vieläkään ja sen eteen joutuu näkemään vaivaa, mutta en enää ajattele automaattisesti, etten selviytyisi siitä.

Neurokirjon diagnoosi ei vähennä mahdollisuuksia

Työskennellessään lastensuojeluyksikössä Hast on tunnistanut, miksi hän on hyvä työssään lasten kanssa.

– ADHD:sta tulee tietty leikkisyys ja heittäytymiskyky. Lapset tietävät keneltä kysyä, jos on pöljä idea.

Leikkisyydestä huolimatta Hast on myös lapselle turvallinen aikuinen, joka asettaa rajoja. Hän kokee, että ADHD:n myötä se on jopa helpompaa, sillä ADHD:hen kuuluvat isot tunteet, hänellä on kapasiteettia ottaa paljon vastaan ja hän pystyy myös ymmärtämään ääripään oireilua.

Usein kuulee sanottavan, että ADHD on supervoima. Hast allekirjoittaa tämän, mutta ei aina. Hastin mukaan ADHD:t ovat niitä, jotka pystyvät tekemään nopeita päätöksiä ja toimimaan kriisitilanteissa. Kuitenkin toisaalta arkinen työ on kuormittavaa sillisalaattia, joka on kuormitustekijä ADHD-aivoille.

– ADHD:n haitta on se, että päässä on koko ajan sekavaa ja ympäristö ärsykkeineen lisää sitä.

Mediassa on viime vuosina puhuttu paljon ADHD:n ylidiagnosoinnista. Hast toivoo, ettei uutisointi kuitenkaan laske ihmisten halua mennä tutkimuksiin, jos arjessa on haasteita. Moni aikuinen päätyy ADHD-tutkimuksiin toistuvien uupumusten kautta. Diagnoosin saatuaan Hast on alkanut ymmärtää paremmin myös omaa uupumista ja romahduksia, kun työpäivän aikana ylikuormittuneet aistit vaativat nollaamista.

– Olen maannut joskus eteisessä takki päällä niin, etten pysty katsomaan puhelimeen tai laittamaan valoja päällä.

ADHD-lääkkeet ovat tasanneet aistikuormitusta ja Hast osaa myös paremmin tunnistaa kuormituksen merkit. ADHD:sta tehdään paljon meemejä ja vitsaillaan. Huumori toisaalta auttaa nauramaan itselle, mutta Hast muistuttaa, että on myös olemassa surullinen kääntöpuoli.

– ADHD:hen liittyy paljon liitännäisiä oireita, joista olen itsekin kärsinyt. ADHD ei ole mikään vitsi, vaan siitä on huomattavaa haittaa omalle elämälle.

Hast haluaisi tuoda esiin yhteiskunnassa ymmärrystä neurokirjoa kohtaan. Hän uskoo, että neurokirjon diagnoosin saaneilla ihmisillä on yhtäläiset mahdollisuudet.

– Ajattelen, että me kaikki pystymme kaikkeen, mitä me haluamme, jos on oikeasti halua ja motivaatiota.

Lue lisää artikkeleita: hyvinvaikuttajat.fi